4.7.2014
Pitkä kuin nälkävuosi tämä minun näytelmänkirjoitusprojektini ja sitä rakennetaan kuin Iisakin kirkkoa. Kuluneita sanontatapoja lainatakseni.
Mutta jälleen tuli eteeni asia, joka sai minun tarttumaan ainakin blogiini, jos kohta aion tarttua jälleen kerran kynääni ja näytelmäänikin.
Tapahtuma antoi toivoa siitä, että näytelmäni voisi joskus ihan oikeasti valmistua, koska yhtenä päivänä tajusin, että Anne josta olin kirjoittanut, olikin tullut elämääni myös oikeana ihmisenä.
Ei ole mitenkään tavatonta yleensäkään kirjallisessa maailmassa, että ensin kirjoitetaan jotain ja sitten niin tulee tapahtumaan.
Minulle on aiemminkin käynyt näin. Luulin keksineeni ihan omasta päästäni kohtauksen eräästä kansanpelimannista kertovaan näytelmään. Näytelmä siis perustui tositapahtumiin, mutta väljästi.
Kun näytelmä oli esitetty, niin pelimannin vävy tuli kertomaan että juuri noin se tapahtui. Mitä? Olin aivan äimänkäkenä. Tuohon oli minun omaa fiktiivistä tekstiäni...vai olinko sittenkin kuullut jonkun kertovan tapauksen? Näytelmän kannalta sillä ei ole merkitystä, mutta oma muisti saataa tehdä tepposet.
Sitten oikeaan elävään ihmis-Anneen, jonka oikea nimi on myös Anne. Hän on tumma ja eikä mikään näkymätön persoon.
Kerroin missä vaiheessa näytelmäni on ja kuinka hämmästyin kun tämä työjutuista tutuksi tullut Anne on lähes yksyhteen minun näytelmäni henkilön kanssa.
Anne muuten kertoi näytelmälle hyvän loppuratkaisunkin. No saapa nähdä, milloin taas tartun kynään eli läppärin näppäimiin ja alan kirjoittaa.
Kiitos muuten blogini lukijoille kommenteista, joita olen saanut, vaikka päivitänkin tätä blogia harvakseltaan.
Ne lämmittävät mieltä ja antavat uskoa jatkaa. Ehkäpä vielä jonakin päivänä tämä näytelmä näkee päivänvalon. Kaikkea hyvää teille, rakkaat lukijat ja kommentoijat!
perjantai 4. heinäkuuta 2014
tiistai 24. tammikuuta 2012
Tälle tielle tulisi lähtö
Tiesinhän minä:
tälle tielle tulisi
lopulta lähtö.
Mutta eilen en tiennyt,
että lähtisin tänään.
(Narihira/Kuuntelen, vieras,
toim. Tuomas Anhava)
Tänään näytelmäni sivuhenkilö alkoi vaatia suurempaa osaa, isompaa roolia kuin mitä oli tarkoitus. Tuo vaaraton Anne, jonka piti olla vain kaukainen sukulainen ja jonka tarkoituksena oli toimia lähinnä päähenkilöni peilinä, alkaakin tunkea joka solullaan näytelmään. Tuntuu että hänellä on röyhkeyttä tulla ikkunoista ja huudella tuuletusaukoista.
Hei Anne, pysypä aisoissa. Mutta Annehan ei pysy. Tunnen miten hänen hienhajunsa jää leijailemaan...En edes tiedä, onko Anne hyvä vai onko hänellä pahat mielessään.
Se on varmaa, että Annella on jokin salaisuus jota hän ei halua kertoa vielä edes minulle. Onko hän tumma nainen menneisyydestä? Anne, kakista ulos tai lopetan kirjoittamisen tähän.
tälle tielle tulisi
lopulta lähtö.
Mutta eilen en tiennyt,
että lähtisin tänään.
(Narihira/Kuuntelen, vieras,
toim. Tuomas Anhava)
Tänään näytelmäni sivuhenkilö alkoi vaatia suurempaa osaa, isompaa roolia kuin mitä oli tarkoitus. Tuo vaaraton Anne, jonka piti olla vain kaukainen sukulainen ja jonka tarkoituksena oli toimia lähinnä päähenkilöni peilinä, alkaakin tunkea joka solullaan näytelmään. Tuntuu että hänellä on röyhkeyttä tulla ikkunoista ja huudella tuuletusaukoista.
Hei Anne, pysypä aisoissa. Mutta Annehan ei pysy. Tunnen miten hänen hienhajunsa jää leijailemaan...En edes tiedä, onko Anne hyvä vai onko hänellä pahat mielessään.
Se on varmaa, että Annella on jokin salaisuus jota hän ei halua kertoa vielä edes minulle. Onko hän tumma nainen menneisyydestä? Anne, kakista ulos tai lopetan kirjoittamisen tähän.
tiistai 3. tammikuuta 2012
En hyvästellyt vielä kaikkea
Jos joku olisi tilannut minulta tämän näytelmän, niin sehän olisi ollut jo aikoja sitten valmis. Mutta kun sen kirjoittaminen on oman aktiivisuuden varassa, niin tietäähän sen, että se venyy ja vanuu. Mutta nyt!
Ystävällinen Sara-ystäväiseni antoi minulle dead-linen, joka on 28.1.2012, joten nyt on pakko laittaa tuulemaan. Samoin ystävällinen Henry-ystäväiseni rohkaisi minua sanomalla, että ei yleensä saa kirjoitettua mitään ensimmäiseen puoleen tuntiin. Eli voin siis aivan hyvin istua koneeni ääressä ja olla möllötellä siinä tuntematta valkoisen paperin kammoa. Pyrin nyt kirjoittamaan joka päivä.
Eilen sain jo aikaiseksi 10 liuskaa, joissa oli replojakin. Eli näytelmä muodostumassa. Epäilemättä. Tulostin nivaskan ja tein lisäyksiä kynällä. Olen sen sukupolven ihminen, että mun täytyy vielä nähdä teksti paperilla, pelkkä näyttö ei riitä.
Mutta takaisin Käkitielle? Takaisin Linnunlaulunkujalle? Mikä olisi hyvä nimi kadulle, jossa tuo talo (muistattehan kaupunginlaidalla) sijaitsee? Näytelmissä ei ole mitään turhaa, ei mitään, mikä ei liity tarinaan, teemaan, ihmisiin. Kaikella on tarkoituksena. Mitään ei lisätä vain siksi, että se kuulosti kivalta. Jokainen asia tukee, vie eteenpäin tai antaa lisävalaistusta.
Käki, tuo lintumaailman pahis, joka munii toisten pesiin ja heti kun käenpoikanen kuoriutuu, se pudottelee pajulinnun tai leppälinnun munat pesästä pois ja varmistaa näin oman ruokintansa. Kun pajulintu huomaa tämän, se saattaa hylätä pesän.
Voin hyvästellä kaiken on kertomus myös käenpojasta. Mutta ehkä vielä enemmän pajulinnusta. Palaan taas pian Pajulinnuntielle, ystävät.
Ystävällinen Sara-ystäväiseni antoi minulle dead-linen, joka on 28.1.2012, joten nyt on pakko laittaa tuulemaan. Samoin ystävällinen Henry-ystäväiseni rohkaisi minua sanomalla, että ei yleensä saa kirjoitettua mitään ensimmäiseen puoleen tuntiin. Eli voin siis aivan hyvin istua koneeni ääressä ja olla möllötellä siinä tuntematta valkoisen paperin kammoa. Pyrin nyt kirjoittamaan joka päivä.
Eilen sain jo aikaiseksi 10 liuskaa, joissa oli replojakin. Eli näytelmä muodostumassa. Epäilemättä. Tulostin nivaskan ja tein lisäyksiä kynällä. Olen sen sukupolven ihminen, että mun täytyy vielä nähdä teksti paperilla, pelkkä näyttö ei riitä.
Mutta takaisin Käkitielle? Takaisin Linnunlaulunkujalle? Mikä olisi hyvä nimi kadulle, jossa tuo talo (muistattehan kaupunginlaidalla) sijaitsee? Näytelmissä ei ole mitään turhaa, ei mitään, mikä ei liity tarinaan, teemaan, ihmisiin. Kaikella on tarkoituksena. Mitään ei lisätä vain siksi, että se kuulosti kivalta. Jokainen asia tukee, vie eteenpäin tai antaa lisävalaistusta.
Käki, tuo lintumaailman pahis, joka munii toisten pesiin ja heti kun käenpoikanen kuoriutuu, se pudottelee pajulinnun tai leppälinnun munat pesästä pois ja varmistaa näin oman ruokintansa. Kun pajulintu huomaa tämän, se saattaa hylätä pesän.
Voin hyvästellä kaiken on kertomus myös käenpojasta. Mutta ehkä vielä enemmän pajulinnusta. Palaan taas pian Pajulinnuntielle, ystävät.
keskiviikko 9. helmikuuta 2011
Tiloja
Kaikki tilat voivat muuttua, luisua pois omasta hallinnasta.
Näytelmät sijoitetaan tilaan, joka on näyttämö. Heti kun näyttelijät astuvat lavalle, tiedämme, että se joka marssii reippaasti keskelle lattiaa, on vallankahvassa. Henkilö, joka jää näyttämön reunoille ja seinien vierille, on altavastaajan asemassa.
Päähenkilömme asuu omassa talossaan, mutta kaikesta näkee, että hänelle on siellä tarjolla vain aran alivuokralaisen tai kotiapulaisen rooli. Kaikki tärkeä peittyy, hukkuu, katoaa. Kaihtimet eivät ole koskaan auki, niin kuin päähenkilömme haluaisi, vaan kiinni. Aurinko ei pääse paistamaan.
Eräänä päivänä kaikki menee liian pitkälle. Päähenkilömme tulee kotiin, jo eteisessä hän huomaa, että keittiöstä kuuluu iloinen puheensorina. Ensin päähenkilön sisällä läikähtää lämpimästi, sillä sekunnin sadasosan ajan kaikki on niin kuin ennen.
Mutta nopeasti päähenkilömme ympärillä alkaa kiristyä: koko talo on vieraiden vallassa. Talo, niin rakas kuin se on hänelle ollut, on muuttunut vieraaksi.
Miten kaikki oikeastaan alkoi? Ensin poika jätti moponsa nojaamaan omenapuuhun. Tuon vanhan puun alle oli haudattu äidin kissa. Lapsena päähenkilö sitoi voikukkaseppeleitä kissavainaalle. Poika ei tahtonut ymmärtää, ettei mopoa voinut pitää paikalla, joka oli käytännöllisesti katsoen hautausmaa.
Kuinka usein äiti oli terottanut, ettei pianon päälle saanut laskea mitään. Ja nyt sieltä saattoi hyvinkin löytää puoliksi juodun kaljapullon tai lehtipinon.
Mikään vain ei ollut enää kuin ennen. Tila oli muuttunut. Myös päähenkilömme täytyi muuttua ja valmistautua lähtöön.
Näytelmät sijoitetaan tilaan, joka on näyttämö. Heti kun näyttelijät astuvat lavalle, tiedämme, että se joka marssii reippaasti keskelle lattiaa, on vallankahvassa. Henkilö, joka jää näyttämön reunoille ja seinien vierille, on altavastaajan asemassa.
Päähenkilömme asuu omassa talossaan, mutta kaikesta näkee, että hänelle on siellä tarjolla vain aran alivuokralaisen tai kotiapulaisen rooli. Kaikki tärkeä peittyy, hukkuu, katoaa. Kaihtimet eivät ole koskaan auki, niin kuin päähenkilömme haluaisi, vaan kiinni. Aurinko ei pääse paistamaan.
Eräänä päivänä kaikki menee liian pitkälle. Päähenkilömme tulee kotiin, jo eteisessä hän huomaa, että keittiöstä kuuluu iloinen puheensorina. Ensin päähenkilön sisällä läikähtää lämpimästi, sillä sekunnin sadasosan ajan kaikki on niin kuin ennen.
Mutta nopeasti päähenkilömme ympärillä alkaa kiristyä: koko talo on vieraiden vallassa. Talo, niin rakas kuin se on hänelle ollut, on muuttunut vieraaksi.
Miten kaikki oikeastaan alkoi? Ensin poika jätti moponsa nojaamaan omenapuuhun. Tuon vanhan puun alle oli haudattu äidin kissa. Lapsena päähenkilö sitoi voikukkaseppeleitä kissavainaalle. Poika ei tahtonut ymmärtää, ettei mopoa voinut pitää paikalla, joka oli käytännöllisesti katsoen hautausmaa.
Kuinka usein äiti oli terottanut, ettei pianon päälle saanut laskea mitään. Ja nyt sieltä saattoi hyvinkin löytää puoliksi juodun kaljapullon tai lehtipinon.
Mikään vain ei ollut enää kuin ennen. Tila oli muuttunut. Myös päähenkilömme täytyi muuttua ja valmistautua lähtöön.
perjantai 28. tammikuuta 2011
Sinun lapsesi eivät ole sinun
Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi,
he ovat itsensä
kaipaavan elämän
tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi
ja vaikka he ovat
sinun luonasi,
he eivät kuulu sinulle.
Voit antaa heille rakkautesi,
mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän
omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän
ruumiinsa, mutta et
heidän sielujaan, sillä
heidän sielunsa
asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä,
ei edes uniesi kautta.
Voit pyrkiä olemaan
heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä heistä tehdä
itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje
taaksepäin eikä
takerru eiliseen.
Sinä olet jousi,
josta sinun lapsesi
lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen
käden voimasta,
taivu riemulla.
-Khalil Gibran-
Khalil Gibran ei kirjoittanut runoaan uusperheille. Mutta tietääkö kukaan kuinka monta vanhempaa ja lasta elää nyt tilanteessa, jossa "sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi"? Tilanteessa, jossa jääkaapin sisältö on yhteistä, kaikkien vaatteet myllääntyvät puhtaaksi samassa pyykkikoneessa, mutta vanhemman virkaa toimittava aikuinen ei kuitenkaan ole isä eikä äiti. Kun biologinen vanhempi päättää, että tämä oli nyt tässä, niin jonkun vanhemmuus loppuu ilman varoitusta ja sovittuja tapaamisaikoja.Olipa se kestänyt kuinka kauan tahansa ja vaatinut toiselta, millaisia ponnistelja hyvänsä.
Näytelmän aiheista yksi ja vahvin on äitiys: äidittä jääminen, äitinä oleminen ja äidiksi tuleminen.
Alussa henkilöitä on kolme: päähenkilömme (n.40-vuotias nainen), naisen ex-miehen lapset, jotka ovat arviolta 20- ja 18-vuotiaat.
En vielä tiedä, miten esittelen nuo kolme henkilöä katsojalle. Esittelyssä pitäisi katsojan päästä selville henkilöiden välisistä suhteista. Kuka on niskan päällä? Millaista menneisyyden painolastia kukin kantaa?
Mitä epäselvyyksiä henkilöiden välillä on? Ja millainen hiljaisuuden muuri on rakennettu niiden asioiden ja ihmisten ympärille, joista puhuminen tekee kipeää.
Mihin henkilöt kiinnittävät huomionsa? Mitä vältellään?
Kenen nimen mainitseminen saa kaikki vaivautuneeksi?
Millaisia takaumia käytetään? Mikä on viimeinen niitti, joka sysää tapahtumat liikkeelle sellaisella voimalla, ettei paluuta enää ole.
Näytelmässä annetaan koko ajan viittauksia tulevaan. Katsojia valmistellaan tuleviin tapahtumiin.
Pianolla, vaikka se onkin esine,on tärkeä rooli näytelmässä sen alusta loppuun asti. Eli naisen ja tytön suhdetta voisi esitellä "pianon kautta".
TYTTÖ
Missä piano on?
NAINEN
Minä myin sen.
TYTTÖ
Myit? Kysymättä meiltä.
NAINEN
Tarvitsen rahaa.
TYTTÖ
Katso kuinka paljon vaaleampaa tapetti tästä on.
NAINEN
Piano on aina ollut tässä. Jo silloin kun äitini eli.
TYTTÖ
Koti ei tunnu kodilta ilman sitä.
NAINEN
Ei niin. Vaikka ethän sinä halunnut koskaan oppia soittamaan.
TYTTÖ
Olisinhan minä vielä voinut opetella.
he ovat itsensä
kaipaavan elämän
tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi
ja vaikka he ovat
sinun luonasi,
he eivät kuulu sinulle.
Voit antaa heille rakkautesi,
mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän
omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän
ruumiinsa, mutta et
heidän sielujaan, sillä
heidän sielunsa
asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä,
ei edes uniesi kautta.
Voit pyrkiä olemaan
heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä heistä tehdä
itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje
taaksepäin eikä
takerru eiliseen.
Sinä olet jousi,
josta sinun lapsesi
lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen
käden voimasta,
taivu riemulla.
-Khalil Gibran-
Khalil Gibran ei kirjoittanut runoaan uusperheille. Mutta tietääkö kukaan kuinka monta vanhempaa ja lasta elää nyt tilanteessa, jossa "sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi"? Tilanteessa, jossa jääkaapin sisältö on yhteistä, kaikkien vaatteet myllääntyvät puhtaaksi samassa pyykkikoneessa, mutta vanhemman virkaa toimittava aikuinen ei kuitenkaan ole isä eikä äiti. Kun biologinen vanhempi päättää, että tämä oli nyt tässä, niin jonkun vanhemmuus loppuu ilman varoitusta ja sovittuja tapaamisaikoja.Olipa se kestänyt kuinka kauan tahansa ja vaatinut toiselta, millaisia ponnistelja hyvänsä.
Näytelmän aiheista yksi ja vahvin on äitiys: äidittä jääminen, äitinä oleminen ja äidiksi tuleminen.
Alussa henkilöitä on kolme: päähenkilömme (n.40-vuotias nainen), naisen ex-miehen lapset, jotka ovat arviolta 20- ja 18-vuotiaat.
En vielä tiedä, miten esittelen nuo kolme henkilöä katsojalle. Esittelyssä pitäisi katsojan päästä selville henkilöiden välisistä suhteista. Kuka on niskan päällä? Millaista menneisyyden painolastia kukin kantaa?
Mitä epäselvyyksiä henkilöiden välillä on? Ja millainen hiljaisuuden muuri on rakennettu niiden asioiden ja ihmisten ympärille, joista puhuminen tekee kipeää.
Mihin henkilöt kiinnittävät huomionsa? Mitä vältellään?
Kenen nimen mainitseminen saa kaikki vaivautuneeksi?
Millaisia takaumia käytetään? Mikä on viimeinen niitti, joka sysää tapahtumat liikkeelle sellaisella voimalla, ettei paluuta enää ole.
Näytelmässä annetaan koko ajan viittauksia tulevaan. Katsojia valmistellaan tuleviin tapahtumiin.
Pianolla, vaikka se onkin esine,on tärkeä rooli näytelmässä sen alusta loppuun asti. Eli naisen ja tytön suhdetta voisi esitellä "pianon kautta".
TYTTÖ
Missä piano on?
NAINEN
Minä myin sen.
TYTTÖ
Myit? Kysymättä meiltä.
NAINEN
Tarvitsen rahaa.
TYTTÖ
Katso kuinka paljon vaaleampaa tapetti tästä on.
NAINEN
Piano on aina ollut tässä. Jo silloin kun äitini eli.
TYTTÖ
Koti ei tunnu kodilta ilman sitä.
NAINEN
Ei niin. Vaikka ethän sinä halunnut koskaan oppia soittamaan.
TYTTÖ
Olisinhan minä vielä voinut opetella.
torstai 27. tammikuuta 2011
Talo kaupungin laidalla
Talo sijaitsee todellakin kaupungin laidalla, eikä sinne ole helppo löytää, sillä villiintynyt puutarha peittää talon. Syyssateilla vintin katto vuotaa. Porttia ei ole rasvattu, eikä pihaa niitetty. Routa on vääntänyt portaatkin vinoon.
Sisällä on kuitenkin lämmin sillä päähenkilömme on laittanut kakluunin tulen ja istahtanut pianonsa ääreen.
Siitä lähtien kun lapsena luin nuortenkirjan tytöstä, joka asui edellä kuvailemassani talossa kirjailijaisänsä ja käytännöllisen äitinsä kanssa, on talo kaupungin laidalla kummitellut mielessäni.
Yksikään näkemäni talo ei kuitenkaan vielä ole pakottanut minua sanomaan: Tämä se on, kauan haaveilemani talo kaupungin laidalla.
Jokaiseen näytelmääni tuo talo vaatii päästä mukaan. En edes huomannut, kun aloin suunnitella tätä näytelmää jo vuonna 2007, että tuo ränsistynyt rakennus pyrki taas luovaan työhön mukaan.
Niin, aloitin tämän näytelmän suunnittelun tammikuussa 2007, mutta se jumitti vuositolkulla paikallaan, kunnes uskalsin avautua oikealle ihmiselle. Suljin oven, josta olin pyrkinyt pääsemään eteenpäin ja avasin sen sijaan ikkunan ja nyt tuntuu että kirjoitustyö on lähtenyt kunnolla käyntiin.
Tässä blogissa minun on tarkoitus avata omaa näytelmäkirjoitusprosessiani.
Näytelmän työnimi on Voin hyvästellä kaiken ja se tulee kertomaan naisesta, joka jättää vanhan elämänsä taakseen ja katoaa.
Olen kirjoittanut useita näytelmiä ja tehnyt useita teatteriohjauksia (jopa elokuvaohjauksenkin) ja niinpä minulle on kehittynyt tietynlainen ohjelma tai malli, miten työ etenee.
Ensinnäkin jokainen näytelmä ja ohjaus tarvitsee oman musiikkinsa. Voin hyvästellä kaiken -näytelmälle se löytyi viime viikolla Eva Dahlgrenin Titta på mig, mutta instrumentaaliversiona. Kappaleeseen kiteytyy näytelmän teema. Musiikkia ei voi oikeastaan etsiä, vaan se tulee jostakin ja istuu sitten kuin hansikas ja tukee ja kuljettaa kirjailijaa ja hänen luomistyötään koko matkan ajan. Välttämättä tuota kappaletta ei tarvitse esittää näytelmässä. So far so good.
Musiikin jälkeen kirjoittamistyötä siivittävät uutiset ja tapahtumat, jotka sivuavat näytelmän teemaa. Nyt niitä on tullut jo yksi. Wau! Ne antavat potkua kirjoitustyölle.
Näytelmä saa ensin jonkin alun ja sitten lopun ja keskikohta onkin sitten suuren hämärän peitossa todella kauan. Mutta alku ja loppu ovat tärkeimmät: tiedän mistä päähenkilö lähtee ja minne hän päätyy.
Monet näytelmän tapahtumat ovat omasta tavallisesta elämästäni aviovaimona ja kahden lapsen äitinä. Kun oman elämänsä pikkuoivalluksia siirtää näytelmään, ne vaikuttavatkin usein irvokkailta. Mutta niin on tarkoituskin.
Näytelmäkirjailijan urasta haaveilevan on myös hyvä muistaa, että usein kirjoittaminen on heikolla jäillä kävelemistä. Rannalla on liian turvallista, mutta jäihinkään ei halua pudota. Eli koko ajan pitäis olla pienessä jännitteessä!
Päähenkilömme on valmistanut makaroonilaatikkoa niin kuin aina perjantaisin. Hän ravistaa ketsuppipulloa ja kirjoittaa tirisevän juustokuorrutuksen päälle ison Z-kirjaimen. Lapset syövät paremmin Zorron makaroonilaatikkoa.
Sisällä on kuitenkin lämmin sillä päähenkilömme on laittanut kakluunin tulen ja istahtanut pianonsa ääreen.
Siitä lähtien kun lapsena luin nuortenkirjan tytöstä, joka asui edellä kuvailemassani talossa kirjailijaisänsä ja käytännöllisen äitinsä kanssa, on talo kaupungin laidalla kummitellut mielessäni.
Yksikään näkemäni talo ei kuitenkaan vielä ole pakottanut minua sanomaan: Tämä se on, kauan haaveilemani talo kaupungin laidalla.
Jokaiseen näytelmääni tuo talo vaatii päästä mukaan. En edes huomannut, kun aloin suunnitella tätä näytelmää jo vuonna 2007, että tuo ränsistynyt rakennus pyrki taas luovaan työhön mukaan.
Niin, aloitin tämän näytelmän suunnittelun tammikuussa 2007, mutta se jumitti vuositolkulla paikallaan, kunnes uskalsin avautua oikealle ihmiselle. Suljin oven, josta olin pyrkinyt pääsemään eteenpäin ja avasin sen sijaan ikkunan ja nyt tuntuu että kirjoitustyö on lähtenyt kunnolla käyntiin.
Tässä blogissa minun on tarkoitus avata omaa näytelmäkirjoitusprosessiani.
Näytelmän työnimi on Voin hyvästellä kaiken ja se tulee kertomaan naisesta, joka jättää vanhan elämänsä taakseen ja katoaa.
Olen kirjoittanut useita näytelmiä ja tehnyt useita teatteriohjauksia (jopa elokuvaohjauksenkin) ja niinpä minulle on kehittynyt tietynlainen ohjelma tai malli, miten työ etenee.
Ensinnäkin jokainen näytelmä ja ohjaus tarvitsee oman musiikkinsa. Voin hyvästellä kaiken -näytelmälle se löytyi viime viikolla Eva Dahlgrenin Titta på mig, mutta instrumentaaliversiona. Kappaleeseen kiteytyy näytelmän teema. Musiikkia ei voi oikeastaan etsiä, vaan se tulee jostakin ja istuu sitten kuin hansikas ja tukee ja kuljettaa kirjailijaa ja hänen luomistyötään koko matkan ajan. Välttämättä tuota kappaletta ei tarvitse esittää näytelmässä. So far so good.
Musiikin jälkeen kirjoittamistyötä siivittävät uutiset ja tapahtumat, jotka sivuavat näytelmän teemaa. Nyt niitä on tullut jo yksi. Wau! Ne antavat potkua kirjoitustyölle.
Näytelmä saa ensin jonkin alun ja sitten lopun ja keskikohta onkin sitten suuren hämärän peitossa todella kauan. Mutta alku ja loppu ovat tärkeimmät: tiedän mistä päähenkilö lähtee ja minne hän päätyy.
Monet näytelmän tapahtumat ovat omasta tavallisesta elämästäni aviovaimona ja kahden lapsen äitinä. Kun oman elämänsä pikkuoivalluksia siirtää näytelmään, ne vaikuttavatkin usein irvokkailta. Mutta niin on tarkoituskin.
Näytelmäkirjailijan urasta haaveilevan on myös hyvä muistaa, että usein kirjoittaminen on heikolla jäillä kävelemistä. Rannalla on liian turvallista, mutta jäihinkään ei halua pudota. Eli koko ajan pitäis olla pienessä jännitteessä!
Päähenkilömme on valmistanut makaroonilaatikkoa niin kuin aina perjantaisin. Hän ravistaa ketsuppipulloa ja kirjoittaa tirisevän juustokuorrutuksen päälle ison Z-kirjaimen. Lapset syövät paremmin Zorron makaroonilaatikkoa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)