Talo kaupungin laidalla

Talo sijaitsee todellakin kaupungin laidalla, eikä sinne ole helppo löytää, sillä villiintynyt puutarha peittää talon. Syyssateilla vintin katto vuotaa. Porttia ei ole rasvattu, eikä pihaa niitetty. Routa on vääntänyt portaatkin vinoon. 

Sisällä on kuitenkin lämmin sillä päähenkilömme on  laittanut kakluunin tulen ja istahtanut pianonsa ääreen.

Siitä lähtien kun lapsena luin nuortenkirjan tytöstä, joka asui edellä kuvailemassani talossa kirjailijaisänsä ja käytännöllisen äitinsä kanssa, on talo kaupungin laidalla kummitellut mielessäni.
Yksikään näkemäni talo ei kuitenkaan vielä ole pakottanut minua sanomaan: Tämä se on, kauan haaveilemani talo kaupungin laidalla.
Jokaiseen näytelmääni tuo talo vaatii päästä mukaan. En edes huomannut, kun aloin suunnitella tätä näytelmää jo vuonna 2007, että tuo ränsistynyt rakennus pyrki taas luovaan työhön mukaan.

Niin, aloitin tämän näytelmän suunnittelun tammikuussa 2007, mutta se jumitti vuositolkulla paikallaan, kunnes uskalsin avautua oikealle ihmiselle. Suljin oven, josta olin pyrkinyt pääsemään eteenpäin ja avasin sen sijaan ikkunan ja nyt tuntuu että kirjoitustyö on lähtenyt kunnolla käyntiin.

Tässä blogissa minun on tarkoitus avata omaa näytelmäkirjoitusprosessiani.

Näytelmän työnimi on Voin hyvästellä kaiken ja se tulee kertomaan naisesta, joka jättää vanhan elämänsä taakseen ja katoaa.

Olen kirjoittanut useita näytelmiä ja tehnyt useita teatteriohjauksia (jopa elokuvaohjauksenkin) ja niinpä minulle on kehittynyt tietynlainen ohjelma tai malli, miten työ etenee.

Ensinnäkin jokainen näytelmä ja ohjaus tarvitsee oman musiikkinsa. Voin hyvästellä kaiken -näytelmälle se löytyi viime viikolla Eva Dahlgrenin Titta på mig, mutta instrumentaaliversiona.  Kappaleeseen kiteytyy näytelmän teema. Musiikkia ei voi oikeastaan etsiä, vaan se tulee jostakin ja istuu sitten kuin hansikas ja tukee ja kuljettaa kirjailijaa ja hänen luomistyötään koko matkan ajan. Välttämättä tuota kappaletta ei tarvitse esittää näytelmässä. So far so good.

Musiikin jälkeen kirjoittamistyötä siivittävät uutiset ja tapahtumat, jotka sivuavat näytelmän teemaa. Nyt niitä on tullut jo yksi. Wau! Ne antavat potkua kirjoitustyölle.

Näytelmä saa ensin jonkin alun ja sitten lopun ja keskikohta onkin sitten suuren hämärän peitossa todella kauan. Mutta alku ja loppu ovat tärkeimmät: tiedän mistä päähenkilö lähtee ja minne hän päätyy.

Monet näytelmän tapahtumat ovat omasta tavallisesta elämästäni aviovaimona ja kahden lapsen äitinä. Kun oman elämänsä pikkuoivalluksia siirtää näytelmään, ne vaikuttavatkin usein irvokkailta. Mutta niin on tarkoituskin.

Näytelmäkirjailijan urasta haaveilevan on myös hyvä muistaa, että usein kirjoittaminen on heikolla jäillä kävelemistä. Rannalla on liian turvallista, mutta jäihinkään ei halua pudota. Eli koko ajan pitäis olla pienessä jännitteessä!

Päähenkilömme on valmistanut makaroonilaatikkoa niin kuin aina perjantaisin. Hän ravistaa ketsuppipulloa ja kirjoittaa tirisevän juustokuorrutuksen päälle ison  Z-kirjaimen. Lapset syövät paremmin Zorron makaroonilaatikkoa.